…jatkoa edelliseen.

Merun jälkeen paineltiin Moshiin jossa Justice esitteli meille paikallista yö elämää. Se tais olla hieman pahoillaan viimepäivien tapahtumista joten tää vaikutti olevan sen tapa hyvittää se. Ihan yhtä sekasin se oli ku siellä vuorellakin mutta sehän vaan takas meille ikimuistosen illan.

Seuraavana aamuna herättiin siihen että Justice hakkaa hotellihuoneen ovea huutaen et nyt on kiire ja että koko bussi venaa meitä. Kello oli vähän yli kahdeksan ja bussin oli tarkotus lähteä tasan seitsemältä. Viimesenä hyvityksenä Justice oli päättänyt mennä samoilla silmillä kostean yön jälkeen bussiasemalle varmistamaan että suomipojat ehtii kyytiin. No eipä poikia näkyny sillä ne veteli vielä sikeitä hotellissa. Bussikuski oli kuitenkin Justicen eno, setä, serkku, veli tai joku muu sukulainen jonka se sai suostuteltua odottamaan vielä hetken. Siinä sitä sitten, taas, eilisen Konyagit takaraivossa jyskyttäen juostiin pitkin Moshin pölyisiä katuja bussia etsien. Kuski oli näköjään kyllästynyt venaamaan meitä ja nostanut kytkintä, joten me hypättiin taksiin ja lähettiin vanhaan kunnon bussi vs. taksi takaa-ajoon. Päässä soi sen luokan kirkonkellot etten oikeen ottanut selvää mitä siinä melskeessä kävi mutta jollain konstilla Justice, ainii JUSTICE, sai bussin pysätettyä ja vihasia katseita väistellen kiivettiin kyytiin!

Kymmenen tuntia vuoristorataa, astetta rankempi dagen efter, 1 CD Bongo Flawaa repeatina, paikallisia saippua sarjoja ja siihen päälle vielä 40 asteen kuumuus sai aikaan sen luokan itsetuhosia ajatuksia että Dariin saavuttaessa päätettiin pikasen illallisen jälkeen painua suoraan sänkyyn. Niin ja olihan meillä seuraavana aamuna taas aikanen herätys kun piti ehtiä ekaan Zanzibarin lauttaan.

Zanzilla sotasuunitelma oli Kendwa-Stone-Kendwa. Saavuttiin Zansibarille torstaina 9 päivä. Stonessa oli jo käynnissä afrikkalaisen musiikin festarit, Sauti za Busara, johon meidänkin oli tarkoitus mennä. Päätettiin kuitenkin mennä pariksi päiväksi lepäilemään Kendwan kuvankauniille valkoisille hiekkarannoille ennen kuin Afrikan armoton syke taas ottais mzungut kuumaan syleilyynsä. Ja hyvä päätös olikin. Pari päivää levyttelyä palmujen katvessa katsellen azurin sinisiä aaltoja teki tehtävänsä ja pojat oli taas valmiina uusiin seikkailuihin.

Niin siis Visa oli ennen muhun törmäämistä ollut pari kuukautta hommissa Kendwa Rocks nimisessä hotellissa, joka ylläri ylläri sijaitsee Kendwassa. Tän sisäpiirin kontaktin ansiosta saatiin lievästi sanottuna aika mukavaa palvelua kyseisessä paikassa ja tottakai tästä kuuluu myös kiittää hotellin omistajaa Hannia. Ashante Sana!

Stonetown! Uskomaton mesta mutta ikäväkyllä pullollaan turisteja. Turistihan mä itsekkin siellä olin mutta etelän ystävälliseen ja vilpittömään menoon tottuneena oli välillä vähän ahdistavaa kun kaikki kohtelee sua kuin pankkiautomaattia. No sellasta se on. Festarit oli mitä parhaat ja sain vihdoinkin kuulla jotain muutakin paikallista ja ei niin paikallista musaa kun se loputon Bongo Flawan ulina ja bongoilu. Jos kiinostaa niin tsekatkaa ihmeessä sellaset artistit kuin esim. Nneka ja Tumi and the Volume. Kumpikaan ei kyl oo mitään originaalia heimomusaa mutta kuulemisen arvoisia kuitenkin. Ne “aidommat” Afrikkalaisen musan orkesterit oli kaikki vähän sen nimisiä ettei ne  helposti päähän tartu ja veikkaampa ettei niitä muutenkaan mistään YouTubesta löydä, eli jos kiinostaa niin ens vuonna sitten uudestaan. Sauti za Busara.

Niin ja niinkun aikaisemmin kerroinki menin sitte lahjottamaan mun lompakon ja luurin jollekkin onnekkaalle katupojalle. Hakuna matata! Riisillähän mä olin tähänkin asti pärjännyt.

Busaran jälkeen suunnattiin takas Kendwaan olihan siellä kuitenkin festareiden loppu kemut Siellä sitä sitten levyteltiin loppuaika ennen kotiin palaamista. Eeeeiku venaas hetki! Jos olette tähän asti lukenu meijän kommelluksista niin pitäähän teidän saada kuulla mun elämäni ensimmäisestä merihädästä!

Jep eli eräänä kauniina päivänä Ben, Visa ja Piia (MSF:llä työskentelevä mimmi joka oli myös lomalla Kendwassa) päättivät pitää taukoa loputtomasta loikoilusta ja mennä viereiseen hotelliin aikeissa vuokrata purjevene. Benkku oli vähän kokematon näissä purjehdus hommissa ja varsinkin kun kyse on intian valtamerestä! Visa ja Piia kuitenkin vakuuttivat osavaansa purjehtia kysestä Hobby Cattia. Ei mulla ollut mitään hajua millanen vene “Hobby Cat” on vaikka suomenruotsalainen olenkin, mutta aika mukavaks peliks se osoittautu kunnes se sitten levis keskelle merta.

No ei vielä siihen.

Kaikki vaikutti alkuun erittäin hyvältä V&P hoiteli purjeet ja ite makoilin katamaraanin toisella rungolla vauhdista nauttien, lujaa sillä nimittäin pääse. Juuri kun olin pääsemässä Zeneilyni kolmannelle tasolle HC:mme heitti kuperkeikan nokkansa yli ja tajusin tuijottavani loputonta syvää sinistä. Hauskaahan se oli ja olinhan mä vähän toivonutkin että päästäis kokeilemaan sen kaatamista. Kun oltiin pariin otteeseen päästy maistelemaan merivettä päätetiin että nyt otetaan vähän rauhallisemmin ja kipattiin vene vielä kerran oikeinpäin. Siinä samassa tuuli tarttui purjeisiin ja vene lähti kiitämään kohti horisonttia. Olin salamannopeiden refleksinieni ansiosta onnistunut tässä sekunnin murto-osassa kampeamaan itseni kyytiin, muut eivät olleet yhtä onnekkaita! Visa roikkui vedessä rystyset valkosena peräsintä puristaen ja Piia oli kohta vain pieni piste vaahtopäiden seassa. Visan ilme alko näyttää vähän tuskaselta joten pienen taistelun jälkeen sain vedettyä sen kyytiin, vauhtia nimittäin oli lähestulkoon sen verran mitä tollasella veneellä pääsee eikä siinä vauhdissa veneen perässä roikkuminen ole ihan mitään kevyintä liikuntaa. Big Up Visa!

Siinä vaiheessa kun tajuttiin että molemmat purjeet oli irti (siis niin ettei niitä voinut… äh no ei vaa skulannu) Piia oli jo aikoja sitten kadonnu näköpiiristä. Jollain ihmeen konstilla sain isoporjeen takas kondikseen ja Visa alko suunnistamaan meitä siihen suuntaan missä oletettiin Piian olevan. Helppoa se ei kuitenkaan ollut koska toinen peräsimistäkin oli luiskahtanut paikoiltaan. Siinä sitä sitten yritettiin edestakas suhaillen etsiä valtamereen kadonnutta naista. Pienistä teknisitä ongelmista huolimatta saatiin kuin saatiinkin paikannettua uusi ystävämme, mutta ei vaan päästy tarpeeks lähelle että oltais saatu se kyytiin, tuuli alko nimittäin yltyä ja työns meitä kokoajan kauemmaks ja kauemmaks. Taidettiin jopa jossain vaiheessa luovuttaa ja kelattiin että kunhan vaan päästään rantaan ja hälytetään apua. Helpommin sanottu kuin tehty! Eihän se onnistunut  kun ohjaaminen alkoi olemaan niin sanotusti mahdotonta. Tässä vaiheessa skidi epätoivo alkoi hiipiä mieliimme mutta juuri kun kaikki toivo näytti kadonneen, pelastava enkeli saapui (tässä tapauksessa kaksmertinen musta mies) ja no… pelasti meijät! Pienenä sivuhuomiona neuvottiin sille eka että mihin Piia oli tippunut ja käskettiin sit vasta hakemaan meidän. Naiset ensin

Tän mielenkiintosen purjehdusreissun jälkeen tyydyttiin sitten rantabaarissa istuskeluun. Ei kyllä siltikään kaduta et mentiin vuokraamaan se vene ja Piiakin vaikuttia aika pirteeltä vaikka se olikin just viettänyt vajaan tunnin keskellä merta, yksin.

Sellasia seikkailuja Visan kanssa Afrikassa, loput kuullaan kuolinvuoteella.

Nyt oon turvallisesti takas lindissä ja vapaaehtosen arki alkaa taas pyörimään. Käytiin tossa viikonloppuna ja vähän sen yli Nachingweassa pitämässä seminaaria liikunnan opettajille. Iskin mukaan kesken kaiken kun toi mun loma pääs vähän venähtämään, joten mulla ei oikeastaan ollut siellä mitään tekemistä. Onneks siellä asu mun rafiki Hasan joka sitten esitteli mulle sen kotikulmia, niin ja mun isännän Haridin, teille Mr.Libaba, perhe on sieltä kotosin joten mut otettiin sinnekkin avosylin vastaan. Ei voi valittaa Ens viikolla, 4 päivä, pikavisiitille suomeen leffaa tarkastamaan, saa nähä mitä siitäkin tulee.

 

Koitetaan pysyä hengissä siihen saakka!

Ben

Kotona Kaukana Kotoa

Hotellihuone, Nachingwea, Tansania, klo 00.30 Teille jotka ette tiedä missä kyseinen mesta on voin kertoa että se on siellä missä sähkövalot ei häiritse linnunradan tarkkailua.
Ei ihan kodiksi voi kutsua mutta lähellä ollaan (ja itseasias kävinhän mä siellä nopeasti ennen tänne tuloa). Kodilla en viittaa rakkaaseen lumen peittämään stadiin tai suokkiin vaan uniseen merenrantakaupunkiin etelä-tansaniassa nimeltä Lindi. Siltä se nimittäin tuntu kun viime perjantaina astuin ulos pölyisestä ja ruosteen tälittämästä bussista. Bussi tuli Darista (Dar Es Salaam) johon päättyi mun ja Visan pariviikkoinen seikkailu. Ashante Sana Visa! Joku käski mun kirjottaa tätä blogia ja niin noh… vapaaehtoistyössähän täällä ollaan mut nyt saatte kuulla mitä mä ja Visa tehtiin tän +2 viikon aikana. Jotain mä jätän kuitenki ittelleni et voin sit kuolla kivi sydämmelläni ja te pidätte mua edelleen hyvänä jätkänä
Lähdin Lindistä helmikuun 1 päivänä kohti Daria. Chigo ja Ramson oli koko viikon maalaillu uhkakuvia tästä vaarallisesta kaupungista jossa mut varmasti ryöstettäis ja hakattais. Ryöstelyyn ja hakkaamiseen tottuneena kaiffarina päätin kuitenki lähteä matkaan, olihan Visa jo siellä synnin pesässä venaamassa mua!
Ramson oli suositellu mulle bussia tai bussi yhtiötä (vieläkään ota noista selvää) nimeltä Manning Nice, joka paikallisilla standardeilla oli kuulemma “helvetin hyvä”. Siin mä sit yytsin ku asemalle kurvas jostain faijan lapsuuden ajoilta oleva ruosteinen rotisko jonka ikkunat oli tagatty niin täyteen et mietin onko kuskilla röntgenkatse tai jotain…. eiku venaa niit tuliki kolme! Hyppäsin ekaan bussiin koska jälkimmäiset kaks oli jotenkin epäilyttävästi vinossa. Hyvin se kuitenkin näytti kulkevan kun kuski paino kaasua ja lähettiin paahtamaan pölyistä maantietä kohti daria. Pientä epämukavuutta aiheutti kuitenkin se että penkkejä ei oltu suuniteltu mun kaltasille pitkille pojille ja se että mun vieressä sattui istumaan suhteellisen “RUNSAS” Afrikkalainen Mama. Niin syy miks mä otin puheeks sen että niitä busseja oli kolme oli se että koko matkan dariin nää kolme veteli vierekkäin kilpaa pitkin tansanian kuoppaisia teitä ketään väistämättä. En mä tiiä onks se paikallisille kuskeille normi näky kun kolme neonväristä 50-luvun bussia tulee maantiellä vastaan sata lasissa ja torvi pohjassa, mut kiltisti ne näytti tiensivuun väistävän. Highway to Dar was still under construction joten suuri osa matkasta vietettiin peltoja kyntäen. Manning Nice!
Mun vieressä istuva “runsas mama” alkoi pikkuhiljaa aistimaan mun tuskan ja yritti lievittää sitä ostamalla mulle jokaikiseltä tienvarsikauppiaalta paikallisia herkkuja. Siinä sormet kanan rasvassa juttelin maman kanssa ja aloin jopa nauttia tästä vuoristorataa muistuttavasta matkanteosta. Mamakin osoittautu aika mukavaks, niinku ne täällä tuppaa olemaan ja kun hetkenaikaa olin sen kanssa jutellu niin seki alko huolestuu musta ja mun matkasta. En tiiä mikä mus on mutta täällä ei näköjään uskota mun selviytymiseen. No ei se mua pahemmin haittaa tarjoshan se mama mulle safkat ja viel taksikyydin hotellille.
Hotellista löysin Visan ja päätettiin ottaa selvää mitä Darilla oli tarjottavana… Ei paljoo, Paska kaupunki!
2 päivä helmikuuta kello seitsemän aamulla hirveessä kinnusessa kiivettiin sit taas kerran bussin sisään ja suunnattiin kohti Arushaa.
Visa oli buukannu meille päivän safarin Ngorongoroon ja 4 päivän reissun Mt.Merun huipulle lafkasta nimeltä Kuria Safaris, jep naurettiin itekki nimelle, tietämättä mitä meillä oli vielä edessä! Arushassa meitä oli vastassa Kurian Boss mr. Joseph joka pirikiitäjät päässä ja loputon virne naamalla toivotti meidät tervetulleeksi Arushaan ja samalla ilmotti että nyt meijän pitää lähteä. Oli nimittän sattunut joku pieni väärinkäsitys eikä meillä ollut hotellia tai jotain sinne päin, Tansaniassa hommat välillä menee näin. No, ei se mitään koska tää meidän “maailmannopeimmataurikolasit” omistava isäntä oli saanu hommattua meille paikan Lake Manyaran kupeessa sijaitsevalta leirintä alueelta joka oli enemmän kuin positiivinen yllätys!
Ngorongoro Crater! Mitäs siihen lisäämään…
Jos oot koskaan sattunut lauantai iltana telkkarin ääreen ja jäänyt katsomaan Avaraa Luontoa tiedät mitä meinaan. Norsuja, Leijonia, Sarvikuonoja (black rhino x 2), Seeproja, Puhveleita, Falmingoja, Strutseja…. kaikkea mitä mieleen tulee kun ajattelee Afrikan luontoa, me nähtiin ne! Hassua miten sitä luulee tietävänsä asioista varsinkin kun on niihin perehtyny, mutta kun pääsee tuijottamaan leijonaa silmiin parin metrin päästä tuntuu siltä kun näkis ensimmäistä kertaa kyseisen kuninkaiden kuninkaan ja niinhän sitä oikeastaan näkeekin. Ei nyt hehkuteta liikaa mut ne jotka mut tuntee tietää paljonko tätä oli odotettu, n.22 vuotta
Ngorongoro! Mitäs siihen lisäämään… Välillä mä mietin että kävinköhän mä edes siellä.
Huh.. Takas Arushaan missä Kurian jäbät vei meidät nauttimaan paikallisesta katukeittiöstä. Teki hyvää saada lautasellinen lihaa naamariin Lindin riisi dieetin jälkeen. Tapahtumarikkaan yön aka. aiheutettuani mahdollisen vesivahingon hotellissamme lähettiin suunistamaan kohti Mt.Merua! Aamulla oltiin päästy tutustumaan meijän tulevaan oppaaseen JUSTICE ISRAELIIN! Miks mä kirjotan sen isolla? Ei sitä pienelläkään voi kirjottaa, sellanen jäbä oli JUSTICE! ….nyt mun hotellihuoneeseen tulvii savua… väärä hälytys, henkilökunta kärtsää kanaa ikkunan vieressä.
Niin.. Aamulla Justice oli tullu tarkistamaan meidän varusteet. Eihän meillä mitään varusteita ollu joten se lupas että saadaan firman puolesta. Kengät me saatiin ja loput taiskin sitten unohtua… sellanen jäbä oli JUSTICE! Luultiin koko aja Visan kanssa että ne kamat oli odottamassa meitä jossain leirissä ja oltiin muutenkin niin innoissamme ekan vuoren valloituksesta ettei me hirveesti jääty sitä ihmettelemään. Nousun ensimmäinen päivä olikin kuin jostain unesta. Mt.Meru sijaitsee keskellä Arushan luonnonpuistoa ja jeepillä kruisailun sijaa päästiin patikoimaan keskelle tätä kaikkea. Siinä sitä sitten muina miehinä tepasteltiin kirahviperheen kanssa samaan tahtiin parempia laidunmaita etsien. Ekan yön aikana huomattiinkin että puuttuvat/justicen unohtamat varusteet oliskin ollu tarpeessa. Esimerkiksi kunnon makuupussi olis ollu mukava. Nooh 2500 metrissä oli vielä suhteellisen lämmintä, yö menikin sitten verkkareissa ja takissa. Takaraivossa vaan pyöri ajatus siitä että mitenköhän kylmiä ne yöt siellä ylempänä mahtaa olla. Tilanteen pelasti kuitenkin pari saksalaista jotka oli jo käynyt huipulla ja lupas lainata meille niiden makuupusseja. Harvinaista herkkua: mukavia saksalaisia! (sori, tai no mitäs menitte ampumaan ukkia) Toisen päivän aikana aloin kiinittää huomiota Justicen outoon käyttäytymiseen joka myöhemmin selvisikin johtuvan… noh. Oikeestaan Justice oli aika helvetin hyvä jätkä eikä mun pitäs tässä vuodattaa miten se vähän “vaikeutti” meijän vuoren vallotusta, varsinkin vikan yön aikana kun se meinas pariin otteeseen tippua vuorelta ja oli meitä varmaan puoli tuntia jäljessä huipulla vaikka se olikin omien sanojensa mukaan kiivenny Merun 45 kertaa. Ehkä sillä oli stressiä tai se oli sen tapa nauttia maisemista, mistä sitä tietää ja hauskaa meillä ainakin oli. Kiitos Justicen. Ainakin jos vertaa meijän kanssa samaan aikaan kiivenneisiin ryhmiin jotka huippu geareissa ja mega alku lämittelyistä huolimatta näytti siltä että ne olis maksanu mitä vaan kunhan homma olis jo ohi!
Viimenen nousu (3 päivä) alkoi kello 01.00 aamuyöstä koska tarkotus oli olla huipulla just kun aurinko nousee horisontin takaa. Visalla tais olla päällä 4 tai 5 t-paitaa ja jonkin sortin tuulitakki, jalassa sillä oli farkut joiden päälle se oli vetäny pyjamahousut. Ite vedin kokilta lainatussa karvahatussa ja verkkareissa, onneks mutsi oli pakottanu pojan pakkaamaan fleecen ja takin reppuun. Näytti varmaan aika koomiselta varsinki ku vieressä oli joukko pahemman luokan hifisteliöitä. Jännää menoo kiivetä vuorta säkkipimeessä ja opas muissa maailmoissa. Tässä vaiheessa se tosiaanki oli kiipeämistä eikä enää mitään trekkailua. Mutta oli se sen arvosta! Samalla hetkellä ku päästin huipulle verenpunanen aurinko kurkkas horisontin takaa ja valas ympärillä levittäytyvän Arushan luonnonpuiston, edessä massiivinen Kilimanjaro ja takana loputon Serengeti! Oltiin Visan kanssa raahattu huipulle vielä halvinta mahdollista kuplivaa ja sillä sit kasteltiin Merun huippu, jopa Justicenki meno näytti aika hyvältä ;D Socialist Peak. 4566m!
Merun jälkeen Moshi, Dar, Zanzibar; jossa Stonetown ja Kendwa…. Stonessa mut ryöstettiin ja nyt oon p.a ja niin väsynyt etten jaksa enää kirjottaa…. tiistaina takas lindiin missä toimistolle ollaan rakentamassa jonkin näköstä Sport Shoppia josta kyl.. kaupungin asukkaat saa ostaa vaikka millasta sportti kamaa!
Lukasin tän tekstin nopeesti ja tuli vähän sellanen fiilis että mä vaan valitan kaikesta. En mä valita, sellasta täällä vaan on. Mikään ei toimi ja kaikki hoidetaan no, aika omalla tavalla. Mä nautin joka hetkestä! (paitsi Darista)
Katotaan jos mä saisin ens kuussa kerrottua loput mun ja Visan seikkailuista. Visa on nyt jossain päin Ma
lawia joten Safari Njema Visa ja suomessa nähään! Mä alan etsimään halpoja lentoja Nairobiin haaveillen…..
Usiku Mwema!
Ben

Noniin nyt on toinen viikko täällä puskassa kohta finaalissa. Ruuansulatus vaivaa mut ei oo activiaa, ei siitä sen enempää, tajuutte mitä meinaan :/

Saatiin tänne alkuviikosta uus vapaaehtonen, Johanna, joka oli pari ekaa päivää aika eksyneen näkönen, mut niin oli varmaan mäki sillon ku tänne saavuin. Tääl ollaan nyt sit vedetty liikunta tunteja yhessä jos toisessakin koulussa. Skidit sekoo joka ikinen kerta kun saavutaan paikalle ja melu loppuu vasta kun ollaan parin korttelin päässä  Luulin eka ettei täst hommast tulis mitään kun täällä on niin kuuma mut kaskummaa kun sulla on 30-50 ylisupermegavilkasta lasta juoksemas sun ympärillä niin alkaa itteäänkin juoksuttaa ja hymykin on aika herkässä!

Koulujen liikuntavarusteiden  taso on täälä aika heikossa joten, pelkkä uus pallo saa skidit hyppimään riemusta, ja mut niiden mukana! Jotain tästä skidien menosta kertoo varmaan se kun tuossa eilen pääsin vetämään ensimmäisiä FC Viton treenejä ja jaettiin joukkueen jäsenille nappikset niin jokaisen oli pakko saada yhet oli ne sit kokoo 37 tai 45. Niin ja siis joukkueen pojat on noin 9 vuotiaita. Näytti varmaan aika koomiselta kun pojat lampsi ylisuurissa nappiksissa kaupungin läpi kentälle Hyvin ne silti jakso niissä vetää tosin osa otti jossain vaiheessa toisen kengän pois. En oikeen ymmärtäny et oliko se nyt sit helpompaa pelaa/treenaa vaa yhel liian isol kengäl vai mikä siinä oli, mutta kun yritin sitten saada niitä pelaamaan paljainjaloin niin vastaus oli jyrkkä ei. OKEI!?!

Himassa Libaban perhe alkaa vähitellen tottumaan Benin outoihin tapoihin mut tarinat suomesta kiinostaa edelleen. Varsinkin ne ihmettelee kylmyyttä ja sitä miten päivän pituus vaihtelee niin suuresti kesän ja talven välillä. Yritin tossa yks päivä selittää perheen mammalle, MamaLayla, että mistä tää kaikki johtuu ja päädyin piirtelemään kaiken maailman kuvia ja kaavioita aurinkokunnasta, maapallon liikkeistä, kiertoradasta, ilmastosta, magneettisista navoista ja tietenkin mun lempi aiheesta kasvihuoneilmiöstä. Koko mun 1,5 tuntisen (itseasias aika hyvän luennon aikana MamaLayla nyökytteli erittäin ymmärtävän näkösesti ja mutis aina välillä “…hmmm.. yes yes, Ofcourse! AAaaah I see!” jne. ja mä oli tosi tyytyväinen, et jes Ben nyt ne tietää. Aamulla sitten lähettiin Mr.Libaban kanssa samaa matkaa töihin ja se kertoi ettei MamaLayla ollut ymmärtäny sanaakaan siitä mitä selitin. FAIL!  Okei, myönnetään et mun presentaatio saattoi mennä vähän överiks, mutta MamaLayla on kuitenkin opettaja, tutkinto vielä vähän kesken mutta silti. Kun sit kysyin että mitä sä sitten opetat tai haluat opettaa kun saat tutkintosi suoritettua niin sain vastaukseksi “Science and Enviromen, amongst others…”  What!!??

Tarkotus tossa edellisessä ei ollut vähätellä MamaLaylan älyä tai opettajan kykyjä, päinvastoin: Uskomaton nainen! Mutta toi kertoo vaan sen miten surkea koulutuksen taso näissä maissa voi olla. Koulutus ei itessään vielä takaa mitään. Vaikka suurin osa ihmisistä täälläkin on koulunsa käynyt niin eipä ne muusta maailmasta hirveesti mitään tiedä, saatika omastaan vaan iso osa tiedosta imetään telkkarista. Kattelin lähibaarin telkkarista Anacondaa (siis se leffa) ja vieressä oleva mies sano et ” U know we have snakes like that in here”, joo mzunguu viedään, mutta kun sitten aloin puhumaan herran kanssa asiasta kävi ilmi että se oli oikeesti sitä mieltä että ne on 30 mertiä pitkiä, kiipeilee kerrostalojen katoilla ja syö haulikolla varustautuneita professoreita välipalaks. No nyt lähti taas vähän käsistä mut you get the point! Jos joku niin koulutuksen tason parantaminen sais tässä ja varmaan monessa muussa maassakin aika paljon parannuksia aikaan. En nyt väitä että olin ensimmäinen joka tämän asian olis todennu mutta täällä se todella iskee päin kasvoja!

Siks me ollaan tääl opettaa liikkaa, ettei skidit sais pelkkää seiska miikkaa! Active body, active mind! Joo niin varmaa kelaa läskit suomalaiset enkä mä itekkää noist iskulauseista innostu, mut….. Täällä se toimii.

Ainii Oujee!!!! Jos nyt suunitelmat natsaa nii lähen kuun lopussa Ngorongoron Craaatherille yytsii Mufasaa ja sen klaanii, ehkä siinä sivussa pistäydyn Kilimanjarolla ja meen sit lepää Zanzibarille! Peukut pystyyn ja sormet ristiin!

Nii ja tuhat juttuu jäi keromatta, mut mähän oon muutenki World Wide Webin No.1 blogger!

B

 

Hiki virtaa!

Habari za asubui! Eli hyvaa huomenta. Nyt on mun kolmas aamu lindissa ja hommat alkaa vahitellen luistaa, vaikka pakko nain pohjosen poikana sanoa etten tiia voiko tahan kuumuuteen ikina tottua… tai no, ei tas kyl valittaa pitas Aamu alkoi pyorailylla kaupungin lapi rannalle missa pulahdin lampimaan intian valtamereen. Vedesta noustessa rannalla oli joukko uteliaita silmapareja seuraamassa mun touhua, uiminen ei nimittain kuulu paikallisten perus aktiviteetteihin. (Outoa sinansa, kun nyt kerran rannikolla asutaan)

Saavuin Dar es Salaamiin 10 paiva kello 7:10 pienten vastoinkaymisten saattelemana, nimittain paikalliset rajaviranomaiset ei oikeen uskonu mun vierailun syyn aitoutta ja jouduin saman tien Big Bossin kuulusteluun. Semi kuumottavat ensimmaiset 30min Afrikan mantereella! Siita kuitenkin selvittiin ja sitten mulla olikin koko paiva aikaa tutustua Darin lentokenttaan koska jatkolento Mtwaraan lahti vasta 16:30. Olis voinut kuvitella etta aika olisi kaynyt pitkaksi mutta ei… Tuli hengailtua hysteerisesti nauravan “masai-dude:n” kanssa, jeesasin poloista rutsalais poikaa joka oli myohastynyt lennoltaan ja panikoi rahattomana ympari kenttaa ja yksi Suomalais-Tanzanialainen perhekkin tuli bongattua.

Asun nyt hieman Lindin keskustan ulkopuolella Libaban perheessa josta pyorailee toimistolle n.15.min. Perheen paa Mr. Libaba on toissa paikallisessa pankissa joten perhe on suht varakas paikalliseen tasoon nahden. Kaikki Libaban lapset (jotka ei kyllakaan ole sen omia) yrittaa opettaa mulle swahilia ja pitaa mulle seuraa. Tai no oikeestaan ne on vaan extaasissa siita etta niiten talossa on Mzungu ja ne saa nauraa sen oudoille tavoille. (Mzungu = Valkoinen mies)

En ole viela paassyt tapaamaan FC Viton poikia, joiden vamentaminen on mun duuni mutta eikohan sekin kohta jarjesty, Tansanialaiseen tapaan hommat menee omalla painollaa eika mistaan pahemmin stressata. Sopii mulle

Eilen kaytiin jarjestamassa ns. “Sport Bonanza” Kinegenen koulussa Lindin maaseudulla ja pakko sanoa etta siina jai kylla suomalaiset liikuntapaivat helposti kakkoseksi. Ohjelmassa oli tanssikilpailuja, Freestyle rappia (huom! naa skidit oli n. 7.v), jalkapalloa ja muita urheiluskaboja. Musa soi ja meno oli uskomatonta. Tata se tulee olemaan jatkossakin!!!

 

Jees box… en vielakaan ole saanut hommattua internet yhteytta joten kuvien lataaminen ei onnistu, mutta sekin paiva koittaa joten tsekiditsekatkaa aina valilla mika meno taalla on!

TAZANIA KUITTAA!

Viimeiset Whiskeyt!

Suuria sanoja ja vahvoja tunteita, mutta parhaat tulee aina isältä! “Ole nöyrä”

Niin siis huomennahan mä lähden Tanzaniaan ja takas tule en milloinkaan no ei, mut kiitos ja näkemiin rakkaat ja ei niin rakkaat ystävät, veljet, siskot ja vanhemmat…. jne! Eiköhän kaikki oo jo tässä viimesen parin viikon aikana sanottu jo tarpeeks monta kertaa.

Niin… siis tästä blogista! Tuun olemaan tuolla kaukaisessa kirahvien maassa johon soneran tai saunalahden verkko ei varmaankaa ylety joten yhteydenpito voi olla hieman vaikeaa ja sitä varten oon (hampaita kiristellen) astunut bloggaamisen ihmeelliseen maailmaan!

Eli jos tekee mieli tietää mitä tää jäbä duunaa niin täältä se löytyy. Yritän olla mahdollisimman aktiivinen “BLOGGAAJA”…. Huh! Ja kuvia sekä videoita tulee heti kun noh… oon saanu niitä otettua!

Jepa, ei muuta kun hauskaa talvea (hehee..)
ja ennen kaikkea amani na upendo!

Ben